Hei, kiitos ja näkemiin

Oon ollut pitkään hiljaa täällä. Jotenkin tuntuu, että blogin kirjottaminen ei oo enää se mun juttu ainakaan tällä hetkellä. Instassa (@taistellen) oon ollut aktiivisempi ja kertonut siellä lyhyesti sillon tällön kuulumisia. Aattelin, että jättäisin tän blogin kirjottamisen tähän postaukseen ja kirjottaisin vaan tonne instaan jos siltä tuntuu. En voi luvata etten koskaan enää palais tänne. Voihan olla, että joskus vuosien päästä, jos oon paljon paremmassa kunnossa ja viisaampi ni kirjottaisin tänne mun kokemuksia ja parantumisvinkkejä. Sen näkee sitten.

Aattelin tiivistää tähän nuo hiljaiselon kuukauksien kuulumiset lyhyesti tähän vielä, että jos joku täältä päättää etsiä mun instan ja siellä vielä seurata, niin olisi hiukan jotain tiivistelmää mun jutuistani jo valmiiksi.

Mä oon mennyt paljon eteenpäin. En oo silti lähelläkään parantumista, mutta oon pitemmällä kuin edes uskalsin ikinä toivoa. Mä koitan hiukan järjestää näitä juttuja aikajärjestykseen.

Sain tuetussa asumisessa itsenäiset ruokailut kesällä ja ne meni hyvin. Aloin etsimään itselleni vuokrakämppää ja löysin ihanan kämpän suht helposti. Syyskuun ekana päivänä muutin omilleni. Viikon päästä siitä hain koiranpennun. Aloitin sirkusharrastuksen ohelle telinevoimistelun. Kävin ekaa kertaa elämässäni baarissa. Tapasin siellä potentiaalisen ihmisen. Aloitin sirkuksessa apuohjaajan työn.

Siinä konkreettisimmat tapahtumat. Mulls on vielä paljon tukitoimia ympärillä mistä oon kiitollinen. Mulla on terapia ja sosiaaliohjaajan käynti joka viikko ainakin kerran. Välillä on raskaampaa, mutta oon pärjännyt. Mulla on vihdoin oikeet diagnoosit papereissa, että lääkärit osaa hoitaa mua. Paljon on vielä tehtävää varsinkin syömishäiriön kanssa, mutta jos mä oon päässyt jo näin pitkälle, miks en vois päästä pitemmälle.

Haluun kiittää kaikkia teitä, jotka ootte seurannut mun matkaa täällä blogissa. Jaksakaa tekin taistella.

Syömishäiriöni synty

Mä luulin pitkään, että olen joskus ollut vapaa syömishäiriöstä. Mä luulin, että mun syömishäiriö tuli kuvioihin vasta siinä kasiluokalla. Ei. Se tuli jo aikaisemmin. Eri muodossa vaan.

Mulla oli sairauden luomisen kaikki osat olemassa. Perfektionismi, kaltoinkohtelu, alempiarvoisuus, vaatimukset. Mut oli myös laitettu urheiluharrastukseen jo ennen ala-asteikää. Jo alakoulun puolivälissä treenittömät päivät oli mulle harvinaisia. Niinä vapaapäivinäkin äiti käski tehdä jotain aktiivista.

Mä olen kasvanut ympäristössä, jossa halveksuttiin ylipainoisia, huonokuntoisia ja muuten vaan "huonompia ihmisiä". Ajan myötä aloin pelkäämään, että entä jos musta tulee ylipainoinen ja huonokuntoinen. Pelkäsin katsoa peiliin. En halunnut nähdä millainen olen. Joskus näin vilauksen, mutta koitin keksiä itselleni tekosyitä, että miksi näytän siltä kuin aina näytin. En halunnut kohdata totuutta.

Vääristynyt suhde ruokaan mulla on ollut aina. En osannut annoskokoja tai ruokaympyrää muuten kuin teoreettisesti. Toteutus oli aina väärin, ainakin jonkun toisen mielestä. Herkkuja sain erittäin harvoi ja silloinkin vähän, joten aloin himoamaan makeisia. Salaa saatoin ottaa palan lisää kakkua tai karkkikätköstä muutaman karkin. Ja siitä se lähti.

Makeiset laajenivat muihinkin ruokiin ja vain muutama palanen ei enää riittänyt. Mä söin salaa ja paljon. Alussa äiti näki muutaman kerran, että mitä tein. Sen jälkeen pidin huolen, että äiti ei saa tietää mitään syömisistäni.

Ruokamääräni olivat suuret. Kotitaloustunnilla mä olin porukan "jäteastia". Söin muiden ylimääräiset ruuat. Kaverit ihmettelivät, että miten jaksan syödä niin paljon. Mä en välittänyt vielä. Uskottelin itselleni, että en tule lihoamaan, koska urheilin niin paljon. Mä olin silti väärässä.

Sitten kerran treenien jälkeen näin vilauksen itsestäni kylpyhuoneen peilistä ennen suihkua. Järkytyin. Huomasin lihonneeni. Jotenkin kaikki kävi järkeen. Olin edellisellä viikolla joutunut ostamaan suuremman kokoiset farkut kuin ennen. Vika ei ollutkaan farkuissa vaan minussa. Sinä iltana aloin laihduttamaan.

Seuraavana aamuna latasin kalorilaskurin puhelimeen. Ruokamäärä väheni olemattomiin. Viikon päästä yhtenä iltana istuin keittiön lattialla treenien jälkeen syömässä iltapalaa. Se oli mulle päivän toinen "ateria". Nakersin yhtä kuivaa ruisleivänpalaa ja laskin päivän kaloreita yhä uudelleen ja uudelleen. Sen päivän kalorit jäivät muutamaan sataan. Katsoin ruisleipääni ja kirosin. "Vittu mulla on syömishäiriö." Ja silti en kertonut kenellekkään vielä pitkään aikaan.

Ennen kasiluokan terveystarkastusta olin ehtinyt laihduttaa noin kuukauden. Vaaka näytti liian suurta lukemaa silti, vaikka olin näännyttänyt itseäni. Muut vertailivat painojaan ruokailussa. Mä en kertonut omaani. Mä häpesin. Kuuntelin silti kaikkien muiden painolukemat ja kotiin päästyäni laskin kaikkien heidän painoindeksit. Halusin olla kaikkia kevyempi.

Pian tuon jälkeen sorruin ahmimaan. Inhosin itseäni. Näännyttämisjaksot ja ahmimisjaksot vuorottelivat tiuhaan. Paino jojoili, mutta pysyin aina normaalipainossa. Terveestä olin silti kaukana.

Kesän rippileirillä ahmin koko leirin ajan. Viimisenä leiri-iltana istuin suihkussa ja itkin hysteerisesti. Muut luulivat, että itken, koska leiri loppuu. Mä itkin, koska en halunnut mennä kotiin katsomaan, että kuinka paljon olin lihonnut.

Tuona kesänä mulla ei ollut menkkoja kertaakaan.
Syksyllä opin oksentamaan.
Talvella katkaisin välit kavereihini.
Keväällä jäin kiinni.

Matematiikanopettaja oli keskustellut kuraattorin kanssa. Opettaja oli huolissaan, kun en käynyt enää syömässä ja olin aina yksin. Kuraattori haki minut kesken musiikintunnin juttelemaan. Kuraattori pakotti terkkarille. Terkkari pakotti koulupsykologille. Psykologi kertoi äidille ja pakotti nupolle.

Lopetin syömisen lähes kokonaan.

Nupolta lähetettiin väkisin lasten somaattiselle. Lääkäri uhkaili letkulla. Paino oli laskenut muutamassa viikossa hurjasti. Verenpaine oli huolestuttavan matalalla. Verensokerit olivat erittäin matalat. Veriarvot olivat täysin sekaisin. Vastustuskykyni ei toiminut enää lähes ollenkaan.

Mun oli pakko syödä.

Tosta on kulunut nyt reilu kolme vuotta. Mä vieläkin taistelen, mutta nyt mä syön muutenkin kuin pakosta.

Sain vihdoinkin postauksen aikaan

En oo taaskaan jaksanut tänne mitään päivitellä. Kyllä aina välillä käy mielessä, että pitäis kirjottaa, mutta viime aikoina on tuntunut enemmän siltä, etten mä tarvitse tätä blogia samalla tavalla kuin silloin joskus vaikeampina aikoina. Sillon kun mulla meni huonosti, niin tää blogi oli mulle avautimispaikka johon sain tyhjentää aivoni hetkellisesti. Nyt mulla on kuitenkin elämä enemmän raiteillaan ja mulla on hyvä terapeutti jolle mä voin tyhjentää aivoni säännöllisesti. En kuitenkaan haluais lopettaa tän blogin kirjottamista ainakaan vielä. Ehkä sitten joskus myöhemmin jos siltä tuntuu, mutta ainakin tällä hetkellä tää blogi on mulle tärkeä osa mun menneisyyttä ja kasvamista enkä halua päästää kokonaan irti.

Kerrotaas sitten jotain kuulumisiakin. Viime postauksen jälkeen mulle iski semmonen viikon totaalinen burn-out. En vaan yhtenä aamuna enää jaksanut nousta sängystä tai saanut itteäni tekemään mitään muuta kuin satunnaista puhelimen selailua. Terapiassa koitettiin saada kiinni, että mistä toi johtui ja tultiin siihen tulokseen, että mä olin vetänyt vähän liian tehokkaasti pari viikkoa ennen enkä huomannut levätä tarpeeksi. Kuitenkin pikku hiljaa ajan kanssa pääsin ylös sängystä ja normaalimpaan arkeen kiinni.

Olin viikko sitten myös nupolla tapaamassa neuropsykiatrian työryhmän lääkäriä. Olin pyytänyt päästä asperger-testeihin ja nyt niitä lähdetään hiljalleen tutkimaan kunnolla. Lääkäri ymmärsi hyvin mun tilanteen ja että miksi ennen ei olla tutkittu kunnolla näitä neuropsykiatrian juttuja. Sain kauhean kasan kyselylomakkeita täytettäväksi ja mulla on myös suullisia haastatteluja tulossa. Oon ilonen, että vihdoinkin tää tutkitaan kunnolla ja asiallisesti.

Tässä kai tää elämä pyörii ihan tasasesti loppujen lopuksi. Ens kuussa saan varmaan itsenäisiä ruokailuja, mitkä vähän jännittää, mutta yritän kuitenkin olla positiivinen. Ainakin täällä kertaa mulla on tukea ruokailujen hoitamiseen toisin kuin ennen.

Kun keskittyminen ei riitä

Mulla on aina miljoona projektia kesken samaan aikaan. Osa on luovia juttuja, kuten musiikkiin tai taiteeseen liittyvää. Osa on vaan arjen ylläpitämiseen ja siivoukseen liittyvää. Suurin osa projekteista on kuitenkin ajatuksen tasolla. Mä en ikinä jaksa tehdä mun projektia loppuun, vaikka olisin kuinka innoissani asiasta. Tälläkin hetkellä mulla on naurettavan monta projektia kesken.

-opettele ajamaan yksipyöräistä
-treenaa käsilläseisontaa
-...ja kärrynpyörää ilman käsiä
-...ja takaperinvolttia
-aloita taas aktiivinen juokseminen ja lenkkeily
-neulo villasukat loppuun
-tee lettejä kampauspäälle
-opettele espanjan kieli
-luo taidenäyttely
-opettele barre-otteet kitaralla
-treenaa pianolla Interstellarin teemamusiikki hyväksi
-sisusta seiniä
-katso netflixistä ne 12 sarjaa ja 7 elokuvaa omalta listalta
-pidä paperikalenteri ajan tasalla
-lue vanhat tunnevihot läpi terapiaa varten
-täytä Tuhoa tämä kirja kokonaan
-kirjoita wattpadin kirja valmiiksi
-kirjoita oikea kirja
-...ja runokirja
-ala valokuvaajaksi
-ompele kirppisvaatteista tuunattuja vaatteita
-järjestele vaatekaappi
-siivoa työpöytä
-...ja vessa
-opettele laulamaan
-sävellä omia kappaleita
-päivitä blogia aktiivisesti
-kirjoita superpitkä sähköposti

Noi nyt tuli äkkiseltään mieleen. Mä niin haluaisin, että mulla olis kärsivällisyyttä ja keskittymiskykyä hoitaa edes jotain asioita...

Hoitokokouksesta selvitty

Mulla oli maanantaina nupolla hoitokokous, johon tuli täältä mun asumisyksiköstä mun sosiaaliohjaaja. Olin stressannut aika paljon tota kokousta ja sen takia muutama päivä ennen maanantaita meni hiukan heikommin jaksamisen kannalta. Siivoominen ja kaikki semmonen jäi kokonaan tekemättä ja niitä hommia oon koittanut saada hoidettua nyt maanantain jälkeen.

Meillä oli monta asiaa käsiteltävänä hoitokokouksessa ja tein ittelleni jopa muistilapun, etten unohtais ottaa mitään asiaa esille. Aluksi juteltiin muutosta ja sopeutumisesta tänne tuettuun asumiseen. Oltiin kaikki yhtä mieltä, ettei siinä asiassa ollut hirveesti vaikeuksia. Kela-asioita alettiin tekemään, koska täytyy hakea uus vuosi psykoterapiaa ja tuetkin pitäis taas kerran hakea. Hirveesti kaikenmaailman papereita, hakemuksia ja lausuntoja. Onneks en joudu selviimään niistä yksin. Pyysin myös kunnollisia Asperger-tutkimuksia ja saan joskus kuulla neuropsykiatrian puolelta, että miten sen kanssa edetään. Lääkäri hyväksyi myös mun koulun lopettamis asian ja kuntouttavaan työtoimintaan suuntautumisen. Olin vähän huolissani etukäteen, että mitä mieltä lääkäri oli siitä. Nyt mun pitäis vaan viedä erotodistus koululle ja koitan saadakkin sen aikaan ens viikolla.

Wattpadiin lupailin uutta lukua tän viikon aikana ja yritän pitää lupaukseni. Kuitenkaan mun muistiini ei aina voi luottaa, joten muistutelkaa mua, jos ei ala lukua näkymään viikonlopun aikana.

Tavanomaista ja tylsää

Taas kulunut kivasti aikaa viime postauksesta. Masennus on hiukan helpottanut viime postauksen aikaisista olotiloista. Arjen askareet on silti raskaita. Eilen sain siivottua kunnolla ensimmäistä kertaa kuukauteen. Edistystä sekin. Mun viikot on suht rauhallisia. Ei oo kiireitä tai juoksemista paikoista toisiin. Sirkus on 1-2 kertaa viikossa, terapia kerran ja siinä mun säännölliset menot sitten onkin. Ens viikolla mulla on kyllä hoitokokous nupolla, niin on vähän jotain muutakin.

Kävin myös tapaamassa sossua tossa pari viikkoa sitten. Tehtiin jälkihuoltosuunnitelma ja juteltiin alkuvuoden tekemisistä. Toi oli vasta toinen kerta kun näin ton uuden sossuni, mutta vielä ainakaan se ei vaikuta kovin kusipäältä. Toivotaan, että pysyy jatkossakin mukavana.

Päivittelen tällä hetkellä useammin kuulumisia instan privaan (@taistellen). Saa laittaa seurauspyyntöä, jos haluatte lukea mun kuulumisia hiukan useammin.

Huonompi viikko

Viime postauksesta on reilu viikko, eikä ainakaan oo parempaan mennyt. Masennus on pahentunut koko ajan valitettavasti. Viime keskiviikosta lähtien on mennyt varsinkin huonommin. Sillon oli ystävänpäivä ja mä en oikein tykkää siitä päivästä. Ei mun ystävissä oo mitän vikaa todellakaan, mutta mulla on huonoja muistoja ystävänpäivistä enkä jaksa kattella parisuhdepostaustulvaa somessa koko päivää. Multa kun puuttuu se prinssi vieläkin.

Torstai oli myös aika rankka päivä, koska penkkarit. Mun ikäluokan penkkarit. Jos olisin mieleltäni ollut terve, mä olisin ollut siellä rekkalavalla heittelemässä karkkia. Aina kakarana ajattelin, että tuolla mäkin joskus heittelen namuja, mutta kuinkas kävikään. Muut kirjottaa ylioppilaaks ja mulla on peruskoulun päättötodistus ja elän kelan tuilla.

Perjantain Wanhat hiero suolaa haavoihin. Viime vuonna wanhat oli kuitenkin pahemmat, koska sillon tanssi mun ikäluokka, mutta kyllä tää nytkin kirveli. Prinsessapäivä jota mulla ei tuu koskaan olemaan.

Noitten päivien jälkeen en oo paljoakaan noussut sängynpohjalta. Piti siivota ja tehdä sitä sun tätä, mutta mä koomaan sen sijaan. Aivot pyörii lujaa ympäriinsä, mutta fyysisesti oon poikki. En oo edes nukkunut yhtä hyvin kuin ennen ja väsymys ei auta tätä kyllä ollenkaan. Mä oon jotenkin tosi toivoton tulevaisuuden suhteen enkä jaksa uskoa parempaan. Arkielämä on tällä hetkellä erittäin rankkaa ja harmaata ja tällälailla se tulee olemaan vielä ainakin pari kuukautta ennen mitään elämänmuutosvaihtoehtoja. Toimintakyky on pohjalukemissa ja keskittymiskyky sitäkin matalampana. Nypin myös päänahkaani enemmän kuin tavallisesti, kiitos nousseen masennustoivottomuuden. Enkä edes huomaa, jos alan nyppimään. En nauti. Mulle on myös tullut pään ja niskan pakkoliikkeitä tai jotain tic-oireitten tyyppisiä juttuja, jossa vaan taivutan päätäni nopeesti taakse ja jännitän niskalihaksia. Se näyttää erittäin tyhmältä, mutta en voi sille mitään. Oon huomannut, että jos mua vituttaa erityisen paljon, niin noita pakkoliikkeitä tulee enemmän. Kukaan asumisyksikön hoitajista ei oo vielä kommentoinut mun niskapäävammailuja, mutta mun varmaan kannattais kertoa niille, että liikkeet häirittee mua. En mä kyllä tiedä, että voiko tälle asialle tehdä kukaan mitään.

Onneks sentään huomenna on terapia.